Janita
Viestien lukumäärä : 4
Join date : 07.10.2010
 | |
Janita
Viestien lukumäärä : 4
Join date : 07.10.2010
| | Aihe: Arki alkaa Pe Loka 08, 2010 10:18 pm | |
| Arki alkaa - Heppa heti ruutiinissa mukana!
Laahustin tallille väsyneenä. Kello oli tuskin vielä puolta kymmentä aamulla. Zeromussukkani oli jo edellisenä iltana viety Ruusukkeeseen ja nyt se odotteli minua uudessa tallissa. Mahtoiko olla jo hajottanut karsinansa seinän tai repinyt riimunsa säpäleiksi? mietin mielessäni. Tavallan odotin jännittyneenä heppani näkemistä uudessa karsinassaan mutta toisaalta väsymykseltäni en juurikaan pystynyt ajattelemaan. Tallirakennus putkahti esiin mutkan takaa ja kiristin tahtiani hiukan. Tyrkkäsin oven auki ja astuin sisään. Jostain mieleni sopukoista muistelin, että Zero oli viety karsinaan 14. Sinne siis. Kun tulin lähemmäs, näin pikimustan, kiiltävän ja suuren hahmon karsinan kalterien takana. Zerokin huomasi minut ja potkaisi höristen karsinansa oveen. Se ujutti samettisen turpansa kalterin väliin. Kun tulin tarpeeksi lähelle, laskin käteni ruunan turvalle.
- Juu, minähän tässä, kuiskasin. Avasin karsinan oven yläosan ja Zeron pää työntyi hamuamaan vaaleita hiuksiani. Rapsutin leikkisästi ruunan poskea.
- Nukuitko hyvin? kysyin hevoselta. Se tökkäsi turvallaan kättäni ja leiskautti häntäänsä: vastaus oli myöntävä.
- Mitähän puuhaa me tänään keksittäisiin? jatkoin jutustelua Zeron kanssa. Ruuna ravisteli päätään ja sen pitkä, kiharainen ja musta otsatukka valui silmille. Otsis oli melkein turpaan asti ja sai Zeron näyttämään entistä hienommalta. Avasin oven alaluukunkin ja astuin sisään. Suljin luukun ja Zero pakitti tieltäni parisen askelta. Vaikka hevonen oli suuri, karsina oli sille tarpeeksi tilava. Taputin Zeroa kaulalle ja silittelin sen kaulaa, lapoja ja selkää tutkien että kaikki oli kunnossa. Rapsutin mahan alta ja Zero luimisti.
- Soojaa, rauhoittelin. - Ei hätää!
Nostin toisen etusen ja haroin sormillani pitkiä, kiiltäviä vuohiskarvoja. Kaivoin likaa pois kaviosta sormellani. Jalka tuntui olevan kauttaaltaan kunnossa. Takanen samoin. Kiersin takakautta ja jäin sivuun Zeron takamuksen viereen. Selvittelin häntää hetken; se oli niin ihanan pitkä, sileä ja kiharainen! Zero pysyi yllättävän hyvin paikoillaan vaikka tosin kääntyili välillä, mutta minäpä menin mukana. Sitten Zero asettui paikoilleen ja työnsi päänsä karsinan yläluukusta tallikäytävään. Siinä se seuraili aikaisten tallityttöjen ja hoitajien puuhastelua, kun minä nostin tämänkin puolen takasen. Se oli kunnossa. Silittelin kiiltävä kylkiä ja selkää... Zero oli juuri ennen lähtöä eilen pesty ja siksi se näytti niin upealta. Sivelin etusta ja nojasin siihen hiukan. Zero nosti jalan ja tämäkin näytti olevan kunnossa. Silitin lihaksikasta kaulaa ja rapsutin pitkän harjan alta. Kun tulin lähemmäs päätä, Zero käänsi kaulaansa minua kohti. Se laski päänsä hellästi syliini. Otin tuon vastaan ja pidin verovasti kiinni pään ympäriltä. Zero huokaisi syvään ja lämmin ilma sen sieraimista tulvahti käsilleni. Kun ruuna nosti päätään, kahmaisin pitkän otsiksen käteeni ja asetin sen siististi sivuun. Zero oli erimieltä: poika ravisteli tarmokkaasti, kunnes kaikki jouhet olivat missä sattuu, etenkin otsatukka silmillä.
- Noniin, odotahan siinä heti, sanoin Zerolle ja kapusin ketterästi oven alaluukun yli. Työnsin yläluukun kokonaan auki, jottei Zero työntelisi sitä. Jätin ruunan hetkeksi siihen kun hain riimun, riimunnarun, suitset, liinan ja harjan. Palasin kantamusineni ja jätin muut tavarat karsun ulkopuolelle, vain riimun ja riimunvarren otin karsinaan sisään mukaani. Nappasin Zeron päästä kiinni ja ennenkuin ehtii kissaa sanoa, oli ruunalla jo vanha ja nuhjuinen riimu päässä. Sitten vain kiinnitin riimunnarun ja solmin sen vetarilla kalteriin kiinni. Kurkotin ottamaan kumisukaa, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta roikuin pää alaspäin jalat karsinassa sisällä ja kädet kurkotellen käytävän puolella karsun oven alaosan päällä.
- Voinko jotenkin auttaa? kuulin äänen jostain ylhäältä edestä. Minua noin vuotta -pari nuorempi tyttö seisoi ylimeikattuna edessäni, vahingoniloinen ja huvittunut ilme kasvoillaan.
- Öö totaaa... No jos vaikka antaisit kumpparin tuolta...? änkytin vaivaanuneena ja nousin taas karsinan puolelle.
- Antaa minkä? tyttö toisti.
- Kumpparin, vastasin silitellen Zeron päätä.
- Hei sori, mä en oo mikään heppis. Joten mua ei kiinnosta tietää mikä on kumppari. Niin että ota ihan ite, päräytti edessäni seisova mustahiuksinen tyttö. Hänen kasvonsa olivat ylimieliset, muuten tyyppi oli ihan nätti. Kenelle tahansa kelpaisivat tuollaiset siistit, kalliit muotivaatteet ja tarkoin laitetut hiukset. Mutta minulla ei ole aikaa joutavuuksiin, elämäni olen omistanut hevosille. Siispä en tekisi mitään hyvällä ulkonäöllä. Mitähän tuokin teki tallilla...?
- Jaahas, vastasin tyynesti. Tyttö lähti kipittämään pois kun huomasi, ettei saanut minua suuttumaan käytöksellään. Oikesti sisälläni velloi ja möyri, mutta päätin ettei tuo ihminen olisi raivoni arvoinen. Avasimpa karsinan alaluukunkin ja otin harjasangon lähemmäs. Aloitin pölärillä pyörivin liikkein. Se näytti rentouttavan Zeroa ja harjattuani hevosen, jatkoin sormenpäillä hierontaa pyörein liikkein. Siirryin hetken päästä seuraavaan harjaan. Zero seisoi takanen levossa ja alahuuli riippuen rennosti. Kovaharja, pölärillä etenkin jalat, pehmeäharja viimeistelemään ja pääharjalla huolellisesti ja varovasti pää, pidin tietysti kiinni päästä jottei Zero olisi heittänyt sitä taivaisiin. Sitten otin kaviokoukun ja puhdistin kaviot pikavauhtia. Seuraavana irrotin suitsista ohjat. Pysähdyin miettimään. Mieleni tekisi toisaalta ratsastamaan, mutta pitäisi kai tehdä töitä myös maastakäsin. Otin molemmat; hain satulan, ripustin ohjat olalleni ja riimun Zeron kaulalle. Tarjosin kuolaimia ja Zero nappasi ne hiukan epäluuloisesti. Laitoin remmit kiinni ja kiinnitin liinan kuolainrenkaaseen. Jätin Zeron karsinaan näin, sillä siis oli yhä riimu kaulalla ja riimunnaru seinässä kiinni. Asetin liinan mytyksi sen selkään, jottei ruuna kompastuisi siihen. Hain satulan ja heitin liinasyrtyn lattialle. Taputin rohkaisevasti Zeroa ja asetin satulan selkään. Vedin sitä hiukan taaksepäin ja pudotin satulavyön toiselle puolelle. Laitoin sen kiinni melko löysästi Zeron pullistelujen takia. Avasin riimun ja irrotin riimunnarun kalterista. Heitin ne naulaan karsinan ulkopuolelle. Nyt Zerolla oli satula, suitset vailla ohjia ja liina kiinni suitsissa. Ohjat olallani keikkuen lähdin taluttamaan Zeroa ulos. Se tanssahteli innoissaan, sillä uskoi että tänään mentäisiin lujaa. Päätin jo mielessäni, että huomenna se saisi juosta irti. Ja sitten seuraavaksi mentäisiin maastossa esteitä. Mutta tänään vain käpyteltiin ja juostiin liinassa. Kentällä annoin Zeron kävellä verkkaisesti ympyrällä. Huomasin unohtaneeni koulutusraipan, mutta Wellu kulki ohi ja huikkasin hänelle:
- Toisitkos koulutusraipan? Kiitti!
Ja kun sain raipan, Zero lähti käskemättä raiviin.
- Prrr, sooo! sanoin rauhallisesti. Zero hidasti käyntiin mutta vilkuili joka hetki raippaan. Kun se oli kävellyt jonkin aikaa, päästin kauniin hevoseni tuskistaan ja maiskautin. Se riitti. Zero lähti reippaaseen raviin päätään heitellen.
- Soojaa, rauhoittelin mutta turhaan. Zero otti väliin muutamia laukka-askelia.
- Prrrr, päristin mutta Zero vain tyytyi vilkaisemaan minuun. Kaiken kukkuraksi se siirtyi laukkaan. Onneksi ruuna ei kiitänyt hirmuista vauhtia. Kelasin liinaa hiukan lyhyemmäksi ja puhuin rauhallisesti:
- Eihän nyt sovi liikaa kuumeta heti alkuun, vai mitä? Niin juuri, hyvä poika!
Ja kun Zero oli hitaassa ravissa, laitoin pitkän raipan vähän matkan päähän sen eteen. Ruuna jarrutti ja vaihtoi suuntaa. Taas oltiin laukassa.
- Hei, et sä mikään raippakammoinen ole! puuskahdin mahdottomalle hevoselleni.
- Prrr, sooo, jatkoi maltillisesti.
- Seis - soooh!
Sitten Zero vihdoin hidasti käyntiin.
- Hyväää, hieno poika! kehuin. Pudotin raipan maahan niin, että Zero varmasi ymmärsi etten aio hipaistakaan sitä tuolla piiskalla. Kelasin liinaa lyhyemmäksi ja kävelin lähemmäs hevosta. Otin sen pitkästä otsatukasta kiinni jotta tanssahteleva, suuri komistus pysyisi aloillaan kun vaihdoin liinan toiseen kuolainrenkaaseen. Tässä suunnassa se toisinaan oli hiukan laiskempi. Kävelin taas keskelle kenttää. Sitten näin Wellun tulevan ison ratsastustuntilaisjoukon kanssa.
- Voi ei, huokaisin. Otin raipan ja lähdin kävelemään Zero edelläni. Liina oli parin metrin pituisena, loput kädessäni. Kävelin Zeron perässä, sillä portista emme olisi mahtuneet muuten tuntilaisten ohitse. Pikkulapset katsoivat suurta mustaa innoissaan. Päätinpä näyttää, mitä osaamme. Kun kerran olimme juuri sopivasti siinä, osoitin raipalla Zeron toista etusta ja ruuna nosti sen oikein ylös. Ohjasin samalla liinalla. Harmi että se oli vain toisella puolella. Jarrutin portin sisäpuolelle ja odotin että tuntilaiset ovat kokonaan kentällä. Sitten viritin liinan hienosti ikäänkuin pitkiksi ohjiksi laittamalla sen toisenkin puolen kuolainrenkaanseen. Lähdin ohjastamaan suuri Zero edessäni reippaasti askeltaen. Vähän matkan päässä käännyimme metsäpolkua kohti ja huidoin raipan ja ohjien kanssa toisinaan sitä mukaa, että Zero nosteli jalkojaan kuin mikäkin näytöshevonen. Sillä alkoi kuitenkin pian mennä maltti joten jarrutin. Irrotin liinan toisesta kuolainrenkaasta, ohjan pää tilalle. Ja toiselle puolelle sama. Taittelin liinan lyhyeksi ja sidoin sen vyöksi ympärilleni. Minnes muualle sen muka olisin voinut tyrkätä? Sitten oli vielä raippa. Talutin Zeron ohjista takaisinpäin ja jätin raipan seinää vasten pystyyn. Sitten palatessamme veisin sen takaisin. Käänsin Zeron turvan kohti metsää ja kiristin satulavyön. Zero hiukan luimi, mutta se siitä. Jalustinhihnat olivat lähes aina saman mittaisina sillä kukaan muu ei niitä asetellut. Tietysti esteillä vähän lyhyemmät. Mieleni teki mennä tällä kertaa jo lujaa lähes yhtä kovaa kuin Zeronkin. Jotenkin sisälläni piili varoittava tunne, että tänään se tosiaankin innostuisi, kuumenisi, kenties ryöstäisi. Mutta anti olla. Talutin Zeron kiven luo, kapusin satulaan ja annoin sen lähteä köpöttämään reippaassa käynnissä metsäpolkua kohti. Pidin ohjia koko ajan tuntumalla, en kuitenkaan liian kireällä. Metsässä kuului kaikenlaisia ääniä, Zero kuunteli niitä korvat liikahdellen. Hetkisen päästä poikkesimme pienemmälle polulle, joka sitten taas noin viiden minuutin käynttäämisen jälkeen yhtyi toiseen hiekkatiehen. Metsä loppui, olimme peltojen keskellä eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä pääsisi takaisin. Hällä väliä juuris sillä hetkellä, sillä edessä oli suora, ihana ylämäki ja Zero nyki ohjia intoa puhkuen, tanssahti ja kipitti lapa edellä tietä pitkin. Annoin kevyen, varovaisen laukkapohkeen, sillä Zero olisi joka tapauksessa lähtenyt laukkaan pienimmästäkin liikkeestä joka oikeutti sen menemään hitustakaan reippaammin. Niin ruuna lähti reippaaseen laukkaan, ellei jopa kiitolaukkaankin. Annoin sen valita vauhdin, sillä en itse asiassa olisi ehkä voinutkaan vaikuttaa siihen. Zero pinkoi kevyin, vaivattomin askelin mäkeä ylös. Mäen jälkeen jatkui tie tasaisena, mutta hetken päästä näkyi edessä mutka. Yritin jarruttaa, mutta turhaa. Mutkastä lähti mäki, enkä nähnyt puiden takaa mitä mutkassa mahtoi olla. Zero jatkoi matkaansa tahti kiristyen ja kääntyi hiekka lennellen, kaviot hiukan mutkassa luistaen. Säikähdin sitä valtavasti, sillä olisimme voineet kaaduta. Nyt edessä oli hieman kaartava ylämäki. Yritin kiskoa ohjista, mutta se sai Zeron heittämään päätään ja pukittamaan. Takerruin pitkään harjaan ja pysyin jollain ihmeellä satulassa.
- Ihan rauhassa, suhahdin hampaideni välistä. Zero nytkähti kiitolaukkaan. Edessä oli äkkiä pelto. Tien ja pellon välissä oli syvä, suuri oja. Yritin kääntää Zeron jatkamaan tiellä, mutta ei. Se riuhtaisi päänsä takaisin eteenpäin. Suljin silmäni ja uskoin lentäväni hevosen mukana ojaan. En lentänyt. Tai no, lensin ilmassa mutten tullut koskaan alas. Uskaltauduin avaamaan silmäin ja juuri silloin tumahdimme takaisin maahan. Zero ravasi muutaman askeleen ja pysähtyi sitten.
- Etkä enää koskaan säikäytä mua noin! sanoin huokaisten helpotuksesta. Kenen lie pelto, mutta nyt kuluttaisin Zerolta energaa ennenkuin jatkaisimme. Laskeuduin ja kiinnitin ohjat satulaan jotteivät ne valuisi hevosen jalkoihin. Irrotin liinan vyötäröltäni ja kiinnitin kuolainrenkaaseen. Taputin Zeroa takamukselle ja se singahti eteenpäin hurjalla hypyllä. Seisoin keskellä muhkuraista peltoa ja Zero laukkasi ympäri, ympräri, ympäri... Se laukkasi lujaa, vaahto alkoi tippua ryntäille ja karva kostui hiestä. Zero ei kuitenkaan näyttänyt väsyneeltä, ei ollenkaan. Sen jalat tavoittivat koko ajan lisää maata, pää heittelehti välillä, kupeet kiilsivät auringossa.
Zero oli laukannut varmastikin jo vartin, eikä suostunut jarruttamaan.
- Hei sä juokset itsesi näännyksiin, sanoin ja aloin jo huolestua. Jos en saisikaan sitä jarruttamaan ennenkuin se kaatuisi nuutuneena maahan?
- Ssssooooh, jaasooo, sanoin anovasti.
- Zero, oikeesti nyt jarrupalat toimimaan että päästään poiskin, pyysin. Eihän vielä mitään hätää ollut, muttakun olin niin tarkka siitä jos sille kävisi jotakin. Kun kaksikymmentä minuuttia täyttä laukkaa oli kestänyt, kauhukuvat kangastelivat mielessäni maassa makaavasta hevosesta. Zero alkoi pikkuhiljaa hiipua, se hidasti vain vähän. Ryntäät vaahdossa, joka kolkka hiestä märkänä se laukkasi vielä viitisen minuuttia kunnes hidasti raviin. Nauroni ääneen. Tyhmä mielikuvitus, kaihan nyt hevonen jaksaisi laukata vaikka tunteja putkeen! Zero seisahtui ryhdikkäästi minuun katsoen ja intoa puhkuen. Se leiskautti häntäänsä ja antoi minun tulla luokseen. Taputin kiittäen hevosta. Satulakin sillä oli selässä. Kaivoin kännykän taskusta, joku varmasti pääsisi meitä hakemaan eikä Zeron tarvitsisi olla satula selässä. Mutta voihan, akku oli loppu. Ei auttanut kuin laittaa ohjat takaisin, liina vyötärölle ja taluttamaan. Talutin lähimmän kiven luo ja kapusin selkään. Maiskautin Zeron liikkeelle ja se lähti reippaaseen käyntiin. Juttelin koko matkan sille:
- Oletpa kyllä melkoinen turbohevonen kun melkein puolituntisen laukkasit vaan ympyrää, ihan hassu poika...
Taputtelin ja rauhoittelin Zeroa koko matkan. Mutta taasen matka venyi: olin kääntynyt risteyksestä väärään suuntaan. Huomasin sen kun olimme kävelleet pellolta noin puoli tuntia. Voi ei... Eikun takaisin. Ravasimme nopeaa tahtia loppumatkan. Kun olimme tallin pihassa, huokaisin helpotuksesta.
- Missä te olette olleet nämä kaikki yli kolme tuntia? Wellu kysyi huolissaan. Hän juoksi meitä vastaan ja sai Zeron hiukan säikähtämään.
- Eksyttiin... Ja et muuten ikinä usko, Zero ensin ryösti ihan hullusti ja sitten se vaan laukkasi puol tuntia ympyrää pellolla liinassa, mieti, melkein puoli tuntia! selostin täpinöissäni.
- Kova kunto sillä on, Wellu sanoi. Mutta nyt mennään talliin ja voit kertoa loput myöhemmin. Olette molemmat ihan poikki!
Loppu... Tää loppu oli vähän lyhyt.
Viimeinen muokkaaja, Janita pvm La Loka 09, 2010 3:06 pm, muokattu 1 kertaa (Raportin syy : Kirjotusvirhe...) | |
|
