Vilin hoitovihkonen

Tulin tallille päivällä. Kävelin heti Vilin karsinan luo. Viliä ei kyllä kovin paljon kiinnostanut että hänen rakas hoitajansa tuli tallille hoitamaan sitä. Se vain söi. Näytin sille kieltä ja lähdin hakemaan harjat. Vili ei ollut tänään hyvällä tuulella. Kun harjasin sitä, se puri mua kaks kertaa käteen ja yritti potkasta jalkaan. Sain sen harjattua 15 minuutissa. Jäi vielä kaviot. Eka, toinen ja kolmas kavio meni mainiosti, mutta kun olin ottamassa viimeistä takakaviota, Vili säikähti jotain ja potkaisi sillä seinään. Menetin tasapainon ja kaaduin maahan. Vilistä tuli ääni, joka muistutti oudosti naurua. Otin viimeisen kavion, ja lähdin katsomaan tuntitaulukkoa. Vilillä ei ollut tänään tunteja. Ajattelin käydä juoksuttamaan sitä kentälle. Olin menossa hakemaan juoksutusnarua, mutta sitten näin että maastosta tulee joku hevonen. Katsoin taivaalle. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmakin oli melko lämmin. Tänään oli niin harvinainen ilma, että minun oli pakko lähteä Vilin kanssa maastoon ainakin tunniksi. Jätin juoksutusidean ja lähdin satulahuoneeseen hakemaan satula ja suitset. Kun olin laittamassa Viliä kuntoon se oli ihan kiltti paitsi silloin kun yritin kiristää satulavyötä. Silloin alkoi taas potkia, mutta laitoin sen satulavyön kiinni vaikka pitikin suuttua pari kertaa. Vihdoinkin maastossa! Vili käveli rauhallisesti ja katseli ympärilleen. Ulkona oli aika märkää joten ensimmäinen asia joka tuli mieleeni oli se, että minulla menee aika paljon aikaa Vilin jalkojen putsamiseen. Ulkona oli niin lämmin ilma, että otin takkini pois ja heitin sen pensaikkoon. Aijoin hakea sen kotimatkalla. Viliä kiinosti paljon puiden oksat. Hän ehkä etsi lehtiä välipalaksi, mutta kun se ei löytänyt niitä, oli pakko jatkaa matkaansa. Kävelimme vielä vähän matkaa ja käännyimme. Vili alkoi kiirehtiä tallia kohti. Olimme jo melkein tallilla kun Vili kompastui ja melkein kaatui pensaikkoon. Sitten hän suoristui ja jatkoimme matkaa. Kun olimme jo tallin pihalla muistin että jätin takin pensaikon päälle. Taisin säikähtää silloin kun Vili oli melkein kaatunut ja unohdin kokonaan takista. Vein Vilin kiireesti karsinaan ja juoksin takaisin. Löysin paikan minne heitin takin, mutta takkia ei ollut. Katselin ympäriltä. Takkia ei ollut missään. Juoksin vähän eteen päin. Sielläkään ei ollut. Kävelin sinne tänne eikä sitä ollut missään. Minne se oli voinut kadota 10 minuutissa? Etsin vielä vähän aikaa, mutta en löytänyt. Lähdin takaisin tallille. Minulle tuli heti surullinen mieli. Otin Vilin suitset pois ja vein paikalleen. Tulin takaisin ottamaan satula pois. Kun olin löysämässä satulavyötä näin, että Vilin satulahuovassa on kiinnitetty joku musta kangas. Tulin lähemmäs ja näin takkini. Se oli kiinnittynyt satulahuovan reunaan. Siinä oli joku pieni reikä johon oli kiinnittynyt takkini heijastin. En voinut olla hymyilemättä. Ehkäpä se kiinittyi vahingossa kun Vili kompastui ja melkein kaatui pensaikkoon. Laitoin takin päälleni ja lähdin iloisena satulahuoneeseen viemään satulan. Hoidin Vilin koko ajan hymyillen. Vilillekkin tuli hyvä mieli. Laitoin sille riimun ja kiinintin riimunarun. Vein Vilin laitsalle ja lähdin siivoomaan Vilin karsinaa. Se ei ollut hirveän likainen joten siivoamisessa ei mennyt kovin paljon aikaa. Kävin hakemassa Vilin laitsalta ja vein sen takaisin karsinaan. Vili ryhtyi heti syömään ja minä lähdin putsailemaan sen satulaa ja suitsia. Oli jo illan aika joten toivotin Vilille hyvää yötä, annoin sille pusun ja lähdin kotiin.

Saat 70ve
-Ritsku

V ikkelä
I loinen
L uotettava
I hmeellininen

Saat 10ve
-Ritsku

Ystävyys puu


Tulin tallille jo illalla. Vili oli tunnilla silloin kun avasin sen karsinan oven. Karsina oli hirveen likainen joten ryhdyin heti työhön ennen kun Vili oli tullut.

Tunnin jälkeen karsinaan tuli tyttö joka talutti Viliä perässään.
-Menikö Vili hienosti? kysyin.
-Joo, alussa oli iha kiva mut lopputunnilla sillä tuli yks pukki ja mä tietty lensin sen selästä, tyttö hymyili.
-Soo soo Vili, sinne meni sun porkkanat, sanoin Vilille. Jos Vili olisi lapsi hän ihan varmasti itkis. Tyttö nauroi ja pyysi että minä hoidan Vilin sillä hänet tultiin hakemaan.
Otin Vilin satulan ja suitset pois. Vili alkoi syödä ja minä harjaamaan sitä. Ulkona oli todella lämmin ilma. Lämpö oli jo 25 astetta mikä oli harvinaista. Hain Vili riimunarun ja kiinitin sen riimuun. Lähimme Vilin kanssa maastoa kohti. Vili oli utelias ja lähti melkein heti ravaamaan. Pysäitin sen vasta maastossa. Vili käveli korvat höröllä ja yritti taas nostaa raviin pari kertaa, mutta pidin jo kovasti kiinni siitä. Kävelimme reipasta käyntiä ja ihmettelin jo kohta miten pitkälle me päästiin. Maasto polku oli loppumassa. Edessämme oli iso puu. Sen oksat olivat niin pitkät että melkein koskettivat maata. Pysäytin Vilin. Katsoimme yhdessä puuta hetken, sitten sain loisto idean.
-Vili, tehdään tästä puusta ystävyyspuun, sanoin Vilille. Vili katsoi minua hämmästyneenä. Irrotin hiuspannastani rusetin ja kiinnitin sen puun oksaan. Sitten irrotin Vilin riimussa olevan rusetin ja kiinnitin se omani viereen. Sitten kaivoin taskustani kynän ja pienen paperipalan ja kirjoitin siihen:

"Jos olet löytänyt tämän puun, niin et ole yksin nimittäin tämä on ystävyyspuu. Laita tänne oman parhaan ystävänsä nimen ja kiinittäkää molemmat puun oksaan jotain pieniä merkkejä viereen." Laitoin lapun puun alle ja sen päälle nejä kiveä. Sitten kaivoin uuden lapun ja kirjoitin sinne: "Marju ja Vili." Laitoin sen ekan lapun viereen.

Viikon päästä kun olin tallilla tömistelin maastopolkua yksin sillä Vili oli tunnilla. Siivosin Vilin karsinan ja minulla ei ollut muutakaan tekemistä joten lähdin katsomaan ystävyys puutani. Kun olin paikalla suuni avautui ihan itsestään. Puu oli täynä koruja ja rusetteja. Sieltä oli löytynyt pari pehmoleluakin puun alla. Joku on tuonut nuppineulan ja kiinitti viestini sillä puun latvaan. Näin eet joku oli tuonut myös vihon. Avasin sen. Silmäilin sivuja ja laskin nimejä. Yhteensä 13 kaverusta tulivat laittamaan ystävyyspuuhun merkkejä. Löysin sieltä myös pari meidän tallin hevosia ja hoitajia.

Kotimatkalla olin todella ylpeä itsestäni. Nyt oli pakko näyttää Vilille. Lähdin juoksemaan tallia päin iloisemmalla mielellä mikä minulla koskaan ollut.

Vautsi! Saat 80 ve
-Wellu

-Marju! Hae nyt se vesi! Bea huusi. Kiljuntaa ja huutoja. Yritin olla järkevä ja lähdin täyttä vauhtia talliin. Siellä taytin ämpärin vedellä. Sillä aikaa kun ämpäri täyttyi, päässäni oli vain neljä sanaa: ei voi olla totta. Nyt ämpäri oli täynä, joku tyttö juoksi luokseni ja nappasi sen kädestäni. Täytin vielä kerran uuden ämpärin ja lähdin juoksemaan ulos. En nähnyt tulta eikä mitään paitsi samua. Sitten kuulin Wellun äänen:
-Lisää vettä!
Yritin juosta sinne mistä kuului ääni, mutta matkalla joku törmäsi minuun ja kaaduin maalle. Tunsin miten vesi valuu päälleni.
-Marju! Bea juoksi viereeni. Ootko kunnossa?!
-Joo, taidan olla! vastasin. Bea auttoi minut ylös. Huutoa, kiljuntaa ja muuta melua oli kaikkialla. Jalkaani sattui vähän, mutta pian minulla oli jo kylmä sillä paitani oli ihan märkä. Sitten tapahtui se mitä minä pelkäsin eniten. Juku tyttö huusi täysillä, niin kovaa että se kuului ainakin kilometrin päähän:
-Hevoset pääsivä irti!!!
Hiljaisuus. Kamalan pelottava hiljaisuus. Kaikki päät käännyivä johonkin suuntaa. Mekin käännyimme sinne. Pari sekunttia ja sieltä kuului Ritskun ääni:
-Maastoon! Kaikki maastoon suojaan!
Nyt oli vasta paniikki. Kaikki ryntäsivät talliin. Mekin juoksimme äkkiä perässä, mutta kun olin sisällä, tajusin että olisi paremmin jäädä ulos kun olla täällä. Kaikki hevoset laukkasivat, potkivat ja purivat toisiaan. Melkein suurin osa pääsi irti, ja Vili oli niiden joukussa. Se laukkasi nopeesti minun ohitseni riimunaru perässä, mutta refleksinä otin riimunarusta kiinni, vaikka se ei kovin paljon auttanut. Vili nousi takajaloilleen ja minä vain pidin riimunarusta. Joku tyttö juoksi viereeni ja auttoi minua. Vili oli jo maassa mutta jatkoi hirnumista. Tyttö juoksi taas auttamaan jotain hoitajaa hevosen kanssa. Oveen syntyi iso jono hoitajia ja hevosia. Näin Bean joka oli parissa askeleissa, minusta. Talutin Vilin nopeesti, Bean ja Topin viereen.
-Mitä me tehdään?! kysyin kovalla äänellä sillä täälläkin oli aika meluisaa.
-Mennään maastoon! Palokunta on jo kuulema paikalla, ja ne pärjää ilman meitä! Mutta hevoset on parasta viedä turvaan! hän vastasi.
Nyökkäsin ja huomasin vasta nyt että olemme jo ovella. Useimmat istuivat selkään ja lähtivät laukkaamaan maastoa kohti. Katsoin Beeaa. Hän nyökkäsi ja istui Topin selkään. jatkuu....

Wau, jänskää. Ei ole nyt aikaa, mutta luen pian sinun vikan osasi
-Ritsku

Kaksi hoitsua

Pyöräilin täyttä vauhtia tallia päin. Sain tietää, että minusta tuli Dumlen hoitaja. Se oli ihanaa! Olen jo kauan haaveillut toisesta hoitoponista tai hevosesta.

Näin jo tutun rakennuksen puiden väleistä. En tiennyt miksi, mutta minun teki mieli pysäyttää pyörän ja juosta loppumatkan itse. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin miten tyhmää se on.
Pyörä ajoi täysillä tallin pihalle. Pari pientä tyttöä, mulkkoili miten kaadan pyörän maahan ja kiirehdin ovelle. Avasin oven ja lähdin kävelemään niin nopeasti, kun pystyin. Vilin karsinan kävelin ohi, vaikka tajusinkin vasta viiden minuutin kuluttua, että olisi pitänyt jäädä moikkaamaan Viliä, mutta jalat veivät minut eteenpäin. Siinä! Karsinan ovessa oli kyltti jossa luki Dumle. Vein käteni karsinan oven kahvaan ja avasin. Karsnassa oleva olento nosti päätä katsoi minua, hämmästyneenä. Siinä, silmieni edessä seisoi, vähän Vilin korkonen, norjanvuonohevonen. Se katsoi minua vähän säikähtyneenä ja, kun tein askeleen karsinaan, se hirnui ja kääntyi, mutta silti käänteli päänsä ja korvat höröillä, ja katsoi välillä minua. Tein vielä askeleen. Tällä kertaa, Dumle kääntyi tutustumaan minuun. Ojensin sille kättä ja se haisteli sitä. Näin heti, ettei se pitänyt kädestäni, koska sen päällä ei ollut herkkuja. Dumle antoi silittää itseään. Sen turkki oli sileetä ja pehmeetä.
Parin minuutin kuluttua, kävin hakemassa riimun ja riimunarun. Niihin Dumle on jo hyvin tottunut, joten siinä ei ollut ongelmia. Haljaamisesta Dumle piti, mutta kavioiden ottamisessa, kului aikaa. Kun pyysin Dumlen kaviota, se antoi sen oikeen hyvin, mutta heti kun kaviokoukku tarttui kavioon, niin Dumle alkoi potkia ihan täysillä. Sain kaviot vain, jos pidin niistä kovin kiinni.
Vihdoin Dumle oli hoidettu ja se pääsi minusta eroon. Muistin, että minulla oli vielä Vili. Muistin myös, että halusin viedä Vilin ja Dumlen yhdessä tarhaan, jotta ne voisivat vähän tutustua toisiinsa. En halunnut vielä ottaa Dumlea maastoon tai kentälle taluttamaan, sillä en tiennyt sitä vielä niin hyvin.

Vili seisoi ihan rauhallisena karsinassaan, eikä sitä oikeen kiinnostanut, että hänen hoitajallaan on uusi hoitsu.
Harjasin Vilin käytävällä, sillä karsinassa se koko ajan söi heiniä, eikä keskittynyt yhtään hoitoon. Jos laitoin sen taas kireälle kiinni, se alkoi luimii ja potkii.
Käytävällä Viliä ei häiritsenyt mikään ja se rauhallisesti ja kärsivällisesti seisoi odottamassa, milloin se pääsee takaisin karsinaan.
Hoidossa ei kestänyt kauaa, koska jos Vili meni Dumlen kanssa tarhaan, niin sitä oli turha hoitaa kunnolla.
Laitoin Vilin riimuun riimunarun kiinni ja vein sen tarhaan. Vili ei kyllä ollut niin tyytyvällinen, kun pääsi kylmään tarhaan eikä lämpimään karsinaan.

Kävin hakemassa Dumlen. Dumle käveli reipasta käyntiä, vaikka pari kertaa jäikin syömään henää, avoinna oleviin karsinoihin.
Tarhassa päästin Dumlen vapaaksi ja jäin kattomaan miten hevoset pärjäävät.
Innostunut Vili meni heti tutustumaan, mutta arka Dumle lähti Vililtä pakoon. Vili jäi paikalle pariksi sekunniksi ja yritti taas tutustua. Dumle käyttäytyi oudosti. Pari kertaa se meni pakoon ja pari kertaa tuli Viliä lähemmäksi, mutta lopuksi lähti taas pakoon.
Jätin hevoset rauhaan ja lähdin siivoomaan karsinoita. Siinäpä oli työtä! En edes huomannut miten likaiset molemmat karsinat ovat. Tajusin vain sen, että miten likainen karsina on, huomaat vasta kun hevonen tai poni ei ole siellä sisällä.
Dumlen karsinasta aloitin ensin, koska mielestäni se ei näyttänyt niin likaiselta. Vilin karsinan kanssa, oli eri homma. Se taisi olla ennätys: 3 kärryä!
Kun karsinat olivat jo puhtaat, minä olin ihan hikinen.
Lähdin hakemaan hevoset tarhasta ja näin, että molemmat uupuneet kävelivät vierekkäin tarhan ympäri. Otin ne molemmat kiinni ja talutin talliin.
Tällä kerralla alotin hoidon Vilistä. Se oli han puhdas paitsi tietty jalat. Dumlella oli sama juttu. Molemman hevosen jalat olivat kunnossa ja kärsivällisyydestä, ne saivat palkkioksi milta porkkanaa.

Kun pyöräilin kotiin, ajattelin jo mollempia hevosia, eikä vaan Dumlea. Kyllä minun kannattaa oppia, pitää tasapainoa niiden väleissä.

Muuten hyvä, mutta tarina kuuluu Dumlen omaan päikkyyn. siirrä tämä sinne niin annan rahat siellä
-Ritsku

Puomirata

Pyöräilin aamulla tallille. Ilma oli aurinkoinen ja vähän viileä. Tallin pihalla näin, että Vili oli laitsalla, joten kävin hakemassa heti riimunarun ja tulin takaisin ottamassa Vili kiinni.
Avasin portin ja tein pari askelta Viliä kohti. Harmi, mutta Vili oli leikkisellä tuulella ja tietysti laukkasi laitsan toiselle puolelle. Juoksin tietysti perään ja Vili tietysti karkuun. Juokselime näin ainakin 15 minuuttia kunnes Vili oli jo niin väsynyt, ettei jaksannut edes yrittää näykkiä tai purra minua kun olin kiinnittämässä sen siimuun riimunarun.
Talutin Vilin tallille ja päästin karsinaan. Vili meni heti juomaan, koska juoksusta sille taisi tulla jano. Hain harjat ja rupesin harjaamaan Viliä. Se oli ihan puhdas paitsi tietty jaloista. Siinä oli kyllä työtä. Ne oli niin likaset, että minun piti käyttää jopa vettä, jotta saisin ne edes vähän puhtaimmaksi. Kun vihdoinkin sain Vilin jalat puhtaiksi, muistin, että halusin mennä ratsastaa kentälle Vilin kanssa ja tietty tajusin, että sen jalat ovat taas ihan kuraset kentän jälkeen. Huokaisin, mutta silti menin hakemaan satulan ja suitset.

Kentällä huomasin, että joku on jättänyt puomiradan ja pari ristikkoa. Katsoin ympärilleen, mut en huomannut ketään ja päätin vähän kokeilla rataa.
Kiivesin Vilin selkään ja annoin sille pohkeita. Vili meni aika reippaasti, joten siirsin sen kohta raviin. Ravasimme pari kierrosta, sitten tein täyskaarron ja lähdin puomeja päin. Eka puomi meni hienosti, mutta lähestyi kolme peräkkäistä puomia. Vili hidasti vähän vauhtia ja sen takii kompastui tokalla puomilla. Olin ihan varma, että Vili kaatuu, mutta se suoristui ja jatkoimme matkaa. Seuraavat puomit olivat helppoja.
Viimeeksi olivat ristikot. Siinä oli yksi puomi, jonta perässä tuli ristikko. Ristikon jälkeen tulivat kaksi tolppaa, joiden välistä, kuten tajusin, piti päästä. Tolppien jälkeen tuli viimeinen ristikko.
Piditin vähän aikaa hengitystäni ja annoin pohkeita. Vili meni suoraan. Annoin vain lisää pohkeita. Suoraan, suoraan, suoraan... ja hyppy! Vili hyppäsi just ristikon keskeltä ja mainiosti meni tolppien välistä, mutta jäi vielä yksi ristikko. Olin niin iloinen, etten muistanut sitä ja suoristin Vilin vasta viime hetkellä. En ehtinyt edes keskittyä kunnolla, kun Vili hyppäsi viimeisen ristikon. Loppu matkan se laukkasi.
Pysäytin Vilin ja taputin sitä kaulalle. Vili hirnui. Käännyin katsomaan tallia. Siellä ei taas ollut ketään.
"Kukakohan jätti puomit ja esteet kentälle?" ajattelin. Katsoin taas puomirataa. Minulle tuli mieli mennä rata uudestaan, mutta laukassa. Niinpä tein sen.
Vili ravasi kierroksen ja nosti laukkaan. Käänsin sen puomille. Eka puomi meni taas heposti ja komissa peräkkäisissäkään ei tullut ongelmia.
Kun lähestyimme esteitä, olin jo ihan varma, että tällä kerralla, se menee 100 kertaa paremmin. Olin oikeaassa. Vili hyppäsi kaksi estettä jo melkein omatoimisesti. Olin niin ylpeä siitä.
Pysäitin Vilin ja taputin sitä jälleen. Kuulin askeleita. Käännyin ja näin Ritskun.
-Moi, hän tervehti.
-Moi vaan, vastasin.
-Oletko itse laittanut kaikki nämä puomit? Ritsku ihmetteli.
-En, joku on näköjään jättänyt ja minä vain menin pari kertaa Vilin kanssa...
-No, ei haittaa, mut ne pitäis siivota.
-Juu, mä voin siivota ne, mut vien ensin Vilin karsinaan, sanoin ja hyppäsin Vilin selästä.
-Ok, mä voin, vaikka auttaa, Ritsku ehdotti. Nyökkäsin ja lähdin taluttamaan Vilin talliin.
Karsinassa otin Vilin suitset ja satulan pois ja jätin ne hetkeksi käytävälle.

Kohta oli kentällä siivoomassa Ritskun kaa puomit. Yhdessä meillä ei mennyt kauaa, ja kohta, Ritsku lähti tallin tekemään töitä ja minä palasin Vilin luo.
Vili oli juomassa, kun tulin karsinaan. Se oli vähän hikinen. Nostin käteni hiuksille ja huomasin, että minäkin olen. Hain Vilin harjat ja tulin harjaamaan sitä takaisin.
Vili näytti niin väsyneeltä, että olisi voinut nukahtaa siinä hetkessä. Yritin harjata sitä niin hyvin kun vain pystyin. Jalatkin olivat jo puhtaita, kun laitoin karsinan oven kiinni. Olin jo lähdössä pöyrälleni, mutta kuulin jonkun äänen karsinasta. Menin heti kurkistamaan, mitä siellä tapahtui ja tajusin, että se oli huono idea. Minusta olisi paremmin lähteä heti kotiin, kun nyt katsoa miten puhdas Vili makaa likaisissa heinissä. Huokaisin ja laitoin silmät kiinni.
Ei voi mitään, ajattelin ja jätin Vilin rauhaan. Tömistelin pyörälleni ja uupuneena lähdin kotiin.

HYvä!
Saat 140ve
-Ritsku

P.S Loppu oli hyvä!

Lentokoneessa

Vihdoinkin lentokoneessa! Istuin ikkunan vieressä ja katsoin alas lentokoneesta. Tiesin, että äiti oli siellä jossain vilkuttamassa minulle. Minun teki mieli vilkuttaa sille takaisin, mutta tiesin, että kaksi minun ikäistä poikaa, jotka istuivat vieressäni alkaisivat nauramaan. Kuului ääni. Katsoin ylös ja näin, että turvavyöt voi ottaa pois. Molemmat pojat ottivat turvavyöt pois ja alkoivat heti kaivamaan reppujaan. Minäkin otin vyön ja kun nostin katseensa pojat kaivoivat esiin Aku Ankka taskukirjat ja rupesivat lukemaan. Hymyilin. Laitoin silmät kiinni ja yritin muistaa kaiken alusta asti. Muistin miten äiti soitti minulle ja kertoi, että mummi muutti pois ja Eppu muuttaa Suomeen, sillä mummi ei jaksanut raahata sitä uuteen kotiinsa. Kun suljin kännykän aloin hyppiä ja riehua hulluna niin, että melkein sain Wellulta porttikiellon tallille. Seuravana päivänä puhuin Ritskun kanssa Epusta ja Ritsku antoi luvan tuoda Epun talliin. Oli niin ihanaa nähdä taas Epun. En itse huomanukkaan miten ikävä minulla sitä on. Muistin vieläkin miten pienenä avasin mummin kotitallin oven ja näin siellä ihanan pikku ponin. Pääsin heti ratsastamaan sillä. Koko kesän jonka olin mummilla ratsastin ponilla joka päivän, mutta sitten meidän piti lähteä. Muistan miten itkin ponin karsinassa ja miten se katsoi minua isolla mustilla silmillään, ihan kun haluaisi lohduttaa minua. Me lähdettiin ja kotona itkin ja suruilin Eppua koko kuukauden. Sitten alkoi koulu, sain uusia ystäviä ja unohdin Epun. Näin sen seuraavan kerran vasta kahden vuoden kuluttua. Tulin innoissaan pienen karsinan luo ja avsin oven. Miten olinkin hämmästynyt kun en nähny minun omaa pikku poniani. Siellä seisoi iso hevonen, joka tuijotti minua hämmästyneenä. Sammalla lailla kun minä sitäkin. Sitten minulle selitettiin, että Eppu kasvoi ihan niinkun minäkin. Ehkäpä siksi sekään ei tunnistanut minua heti. Vasta kun menin ratsastamaan metsään Epulla tajusin, että näiden lihaksien alla on se sama rakas Eppuni. Eppukin taisi hoksata, että tämä pitkä hiuksinen neiti olen minä. Minä joka ratsastin, hoidin ja rakastin Eppua yli kaiken.
Se kesä meni samalla lailla kun vimeksi. Ensin oli hauskaa, sitten oli aika lähteä. Mutta nyt kaikki muuttuu. Eppu tulee kanssani Suomeen, enkä lähe enään minnekkään hänen luotaan...
- Hei tyttö, kuulin ja avasin säikähtäneenä silmiään. Yksi poista katsoi minua tarkasti. Toinen kurkki hänen selän takaa.
- Miksi sinä itket? hän kysyi.
- Mitä? sanoin ja kuulin miten käheältä ääneni kuului. Laitoin käteni poskelle ja nyt huomasin, että silmistäni valui kyneliä.
- Ei, mitään. Muistelin vaan yhtä tärkeetä..., halusin sanoa ihmistä, mutte viime hetkellä tajusin miten tyhmältä se kuulostaisi. -... eläintä. Käänsin päätäni ja pyyhin kyyneleet niin, ettei pojat huomaisi. Laitoin kuulokkeet korvalle ja laitoin radiosta jonkun kivan melodian soimaan. Melodia oli kaunis ja hidas. Laitoin silmät taas kiinni ja yritin ajatella jotain kivaa.

Kuvittelin miten minä ja Eppu laukkaaamme jossain metsässä. Eppu kääntää yhtäkkiä jollekkin pienelle polulle ja minä en edes yritä pysäyttää sitä. Eppu laukkaa ja laukkaa ja päädymme jollekkin isolle ja upealle niitylle. Eppu pysähtyy ja antaa minun tarkasti katsoa niittyä. Se on upea. Viereisessä metsässä näkyi marjoja, sieniä ja kukkia. Menen Epun selältä ja jätän sen hetkeksi niitylle yksin. Eppu seisoo rauhassa ja katsoo mitä puuhaan. Otan pari voikukkaa ja kerään vähän marjoja. Tulen takaisin Epun luokse. Laitan sen ihanaan harjaan voikukat koristeeksi. Eppu näyttää niin ihanalta. Kiipeään takaisin selälle ja ennen kun annoin pohkeita Eppu lähtee laukkaamaan jonnekkin, niityn toiselle puolelle. Siinä oli pieni ylämäki ja sen takii en nähnyt minne Eppu on menussa, mutta vihdoinkin ylämäki on ohitettu ja näin ison puun. Puussa on paljon vaaleanpunaisia kukkia, ja puusta lähtee iso varjo. Minulle tuli jo kuuma. Hyppään taas selästä pois ja talutan Epun varjoon. Siellä on viileetä. Katson Eppua suoraan silmiin ja sekin katsoo minua.
- Olemme nyt laskeutumassa Stockholmin lentoasemalle, joten olkaa hyvät ja kiinnittäkää turvavyönne! Eppu sanoi yhtäkkiä.
- Häh! avasin silmät ja näin, että istun lentokonessa ja vieressäni lentoemäntä. Kaksi poikaa katsovat minua taas.
- Hyvä, että heräsit. Kuulit varmaan jo mitä lentäjä sanoi kajuttimella, lentoemäntä hymyili.
- Öö... Joo... Turvavyöt..., sanoin epämääräisesti. Emäntä hymyili ja nyökkäsi. Laitoin turvavyön kiinni. "Olipa ihana uni!" tuumin. Kaksi poikaa kinastelivat mihin asti kukin pääsi Aku Ankka kirjassa. Katsoin niitä väsyneenä. Ne huomasivat katseeni ja vaikenivat.
Jatkuu...